Kun Paavo Matilainen ja Ismo Niikko muistelevat työvuosiaan Sähkö-Saarelaisella, esiin nousee kolme ydinasiaa: asiakkaat, luottamus ja porukka, joka pitää arjessa pystyssä. Vuosikymmenet ovat tuoneet muutoksia, mutta tekemisen ydin on säilynyt.

Kun Paavo Matilainen ja Ismo Niikko puhuvat Sähkö-Saarelaisella tehdyistä työvuosista – tai pikemminkin vuosikymmenistä – heillä molemmilla on ajatus, että pitkän, sattumankin kautta alkaneen työuran suola on hyvät asiakassuhteet, luottamus ja hyvä työyhteisö, jonka tuki on kantanut aina arjessa. Tämä ei jää huomaamatta haastattelijaltakaan. Ohi kulkevat Sähkö-Saarelaisen työntekijät käyvät iloisesti moikkaamassa, vitsailemassa ja taputtelemassa olalle eläkkeeltä haastatteluun saapuneita herroja.

- Kyllähän se työ oli elämässä se melkein tärkein asia, no perhekin tietysti, mutta täällä vietettiin aikaa melkeinpä eniten, Ismo kertoo.

- Täällä on saanut aina vapaasti keskustella ja viljellä huonoakin huumoria. Entisaikaan oltiin vielä enemmän porukassa: oli yhteisiä harrastuksia ja pihatalkoita, ja niissä kävi porukkaa, Ismo jatkaa.

Maalaispojasta myyjäksi

Mutta palataanpa hieman taaksepäin ajassa. Lapsuudessa Ismo kävi Joensuun keskustassa perheen kanssa ja haaveili aina olevansa myyjä. Maalaispoika halusi tehdä kauppaa, se oli selvä. Kun sanomalehti Karjalaisessa oli ilmoitus avoinna olevasta Sähkö-Saarelaisen myyjä-harjoittelijan paikasta, päätti 18-vuotias Ismo hakea siihen heti. 

- Menin haastatteluun keskustan liikkeelle, ja parin päivän päästä lauantaina tuli soitto johtajalta Antilta: Tervetuloa maanantaina! Pääsin aloittamaan vihreänä kaverina, vanhemmat kollegat antoivat opastusta ja neuvontaa, Ismo kertoo.

- Töihin tulo oli suoraviivaisempaa kuin nykyisin. Ei ollut samanlaisia prosesseja. Kun mie tulin intistä pois, olo oli tyhjä - mitäs nyt? Mutta silloinen yrittäjä Antti Saarelainen sitten soittikin kotiin, että mitäs se Paavo tekee, nyt voisi olla mahdollisesti töitä. Vanhemmat veljet kun olivat olleet töissä Saarelaisen yrityksessä, niin siitä muisti minut, Paavo puolestaan muistelee ja kertoo saaneensa varaosamyyjän paikan siltä istumalta 11. helmikuuta 1980.

Kattokruunut pakussa ympäri maakuntaa

Sekä Paavon että Ismon työura samassa firmassa on siis tavattoman pitkä: Paavolla vähän vajaa 44 vuotta ja Ismolla 45 vuotta 7 kk. Heidän uransa Sähkö-Saarelaisella kulkee läpi käsin kirjoitettujen huoltomääräimien, telefaksilla tehtyjen tilausten ja aikakauden, jolloin televisio maksoi useamman kuukauden palkan ja kattokruunuja käytiin sovittamassa sisustukseen ihmisten kodeissa. Paavo muistaa hyvin ajan, jolloin kaikki tehtiin käsin: kynällä, paperilla ja fyysisesti. Konttorissakin oli “puolentusinaa” ihmistä ja työnkuvat olivat laajoja.

Tietotekniikan tulo muutti arkea

Ajan tuomiin muutoksiin molemmat kertovat kasvaneensa pikku hiljaa. Isoimpina muutoksina miehet kokevat tietotekniikan tulon: kynästä ja paperista luovuttiin, ja tiedot alkoivat siirtyä jouhevammin. Varastosaldoja ei tarvinnut enää käydä laskemassa viikoittain käsipelillä. 2010-luvun tienoilla suurten kodinkoneketjujen, kuten Gigantin, tulo ravisutti markkinoita – kuten myös internetin yleistyminen.

- Työ muuttuu, eikä enää ole samanlaisia ammattinimikkeitäkään. Esimerkiksi aiemmin meillä oli tsuppari: hän toimi jakelijana eli vei asiakkaille tuotteita ja jakoi laskuja. Samoin RTV-huolto hävisi. Aika muuttuu ja työt muuttuvat, kertoo Paavo.

- Niin, tuotevalikoima oli myös rajatumpi, vaikka oli meilläkin paljon malleja. Tuotteet olivat kalliimpia: televisio maksoi noin 4000 markkaa ja palkka oli noin 1500–2000 markkaa, investointi oli siis suuri. Ja kyllähän niitä koneita korjattiinkin, kun se oli kannattavaa. Nykyään kodinkoneet ja elektroniikka ovat kertakäyttöisiä: kun entinen menee rikki, tulee halvemmaksi ostaa uusi, harmittelevat miehet.

Pienet tarinat jäävät elämään

Vuosikymmeniin mahtuu myös tarinoita, jotka kiteyttävät ajan hengen. Ismo kertoo tapauksesta, jossa asiakas, vanhempi rouva, osti pöytäradion ja soitti pian perään radion myyneelle Hanskille: “Mitä myit, ei näytä samalta. Tässä laitteessa ole samanlaisia nappeja.” Hanski hoksasi, että asiakas saattaa tutkia laitetta takaosasta ja pyysi pyöräyttämään laitteen toisinpäin. Tälle sattumukselle naurettiin asiakkaan kanssa yhdessä. 

Paavo puolestaan muistaa vanhemman huoltomiehen Eeron, joka oli menossa asiakkaalle keikalle, mutta keikka oli vähän niin kuin unohtunut. Kun asiakas kyseli, milloin asentaja mahtaa tulla paikalle, Eero pelasti tilanteen supliikkimiehenä: “Tää keikka oli sovittu huomiseksi, mutta käykö jos tulen tänään?”

- Vaikka välillä sattui virheitä, mutta siitä pidettiin kiinni, että tehdään mitä luvataan. Ja jos ei pystytä tekemään ajoissa, kerrotaan se asiakkaalle, Paavo kertoo ja sanoo asiakkaiden olleen myös aiemmin ymmärtäväisempiä, kun töitä tehtiin enemmän ihmiseltä toiselle.

- Luottamus asiakkaaseen rakennetaan pikku hiljaa. Pitää asettua asiakkaan housuihin ja pyrkiä täyttämään hänen toiveensa. Liika tuputtaminen ei ole hyvä. Kun asiakas tulee liikkeeseen uudestaan, tietää onnistuneensa, jatkaa Ismo.

Molemmat miehet pysyivät firmassa koko työuran. Hyvä työympäristö ja hyvä työpaikka kannustivat jatkamaan - uusiakin haasteita on löytynyt Paavon edetessä varaosamyyjästä huoltopäälliköksi ja Ismon harjoittelijasta myymäläpäälliköksi.

- No se kokonaisuus miellytti. Aina tuli uutta vaikka teki samaa tehtävää. Aina tuli ne uudet asiakkaat ja tuotteet. Tää oli just sellaista, mistä unelmoin pikkupoikana, Ismo kiittää.